Arkipävä

Jossain kohtaa vain luovutin haavailemasta, 
uskomasta ja odottamasta. Päivät vaihtuivat 
suorittamiseen ja arki alkoi hävittää kaikkia 
niitä intohimoja ja haaveita mitkä antoivat 
siivet jaksaa eteenpäin. Selviytyminen ja 
pakon omainen jaksaminen yhden päivän kerrallaan
ilman intohimoa ja toivoa saa hetkeksi miettimään 
miksi edes yrittää. Pitääkö elämän oikeasti olla näin 
tylsää millaiseksi se on muuttunut? Onko pakko vain 
tyytyä pelkkiin arkipäivän pieniin iloihin?