Ihmispalapeli - Eilisestä Huomiseen

 Miten voisin tunnistaa hänen kasvonsa? Miehen jonka ääni on jo tutuksi tullut. Kasvoton mies, joka kuuluu elämäni hetkiin, olematta läsnä niin, että voisin koskettaa häntä. On hetkiä kun mietin onko hän olemassa oikeasti jossakin tuolla vai onko hän olemassa minulle siksi että toivon hänen olevan olemassa. Haavekuvilla rakennettu kokonaisuus, joka on muuttunut hyväksi tekosyyksi olla myöntämättä itselleen ettei ole rakkautta löytänyt. Tuo kasvoton mies, joka kertoo minulle rakkaudesta, antaa minulle toivoa tulevaisuudesta jossa voisin olla onnellinen ja rakastettu. Hän tarjoaa minulle kaiken sen mitä tarvitsen,  paitsi kosketusta.

 Vedät minut lähelle yhdellä hetkellä ja toisella hetkellä työnnät minut pois. Tiedätkö miltä se tuntuu? Olet täynnä kysymyksiä "Mitä jos" ja niin olen minäkin. Mitä jos satutat minua? Mitä jos kaikki menee väärään suuntaan? Mitä jos olemme mahtavat yhdessä? Emme voi tietää mitä tulevaisuus tuo. Mitä jos meillä on jotain aitoa jonka voimme menettää pelkojemme takia? En halua katsoa taakseni ja nähdä sinua yhtenä läksynäni. Toivon sinun olevan enemmän. Tiedän sinun olevan enemmän. Tiedän meidän olevan voimakkaita yhdessä. Toivon että yhdessä katsomme tulevaisuuden. Ennen kuin se on liian myöhäistä. Ennen kuin kumpikaan meistä luovuttaa.

Ja niin siinä kävi että hiljaisuus toi kylmyyden. Pienin askelin olimme jo liian kaukana toisistamme, vaikka kuinka yritimme  tavoitella tulevaisuutta. Ja niin siinä kävi että pimeys vei valon. Kaikki ne haaveiksi puetut tekosyyt eivät enää riittäneet. Vaikka yritimme pitää toivoa hengissä. Ja niin siinä kävi että sanat rakkaudesta haihtuivat. Läpinäkyvä seinä välissä kasvoi ja vei viimeisetkin sanat. Vaikka kuinka luvattiin kaikesta selvitään. Ja niin siinä kävi että oli päästettävä irti. Kaikki nämä tunteet sisälläni on vain käytävä läpi. Vaikka se sattuukin.  

 En tarkkaan tiedä missä kohtaa huomasin että elämääni oli saapunut sellainen kuin kiire. Jossain kohtaa vain tajusin että aikani kuluu pikakelauksella eteenpäin. Oikeastaan aikani menee niin vaudikkaasti tilanteesta toiseen etten edes tiedä olenko nukkunut missään kohtaa, sillä levollinen olo ei tunnu olevan läsnä päivien aikana. Ehkä vain olen laittanut itseni automaattitilaan johon on jäänyt kelausnappula jumiin. Hetket vain tuntuvat liian nopeilta ja kokoajan on epävarmuus siitä riittääkö aika tai olenko muistanut kaiken mitä minun piti muistaa. Kiireen kaverina tul itietenkin väsymys, joka nähtävästi nauttii siitä että saa sekoittaa ajantajua ja sen toiveena on ettei kaikki onnistuisi odotetulla tavalla. Ja kun voisi olla se hetki että voisi levätä, muistuttaa kiire jo aikataulusta ja seuraavasta tehtävästä joka pitää hoitaa ja suorittaa. Toivon että saisin tuon kelausnapin korjattua jotta rauhallisempi tempo saapuisi tahdittamaan näitä päiviä.