Ihmispalapeli - Eilisestä Huomiseen

Katson vielä kerran huonetta sen seiniä joihin mahtuu muistoja. Kuulen ääniä hetkistä, elämästä. Näen haamuja ilosta, rakkaudesta ja surusta jotka ovat syntyneet näiden seinien sisällä. Nyt olen valmis hyvästeihin.  Sammutan valot ja suljen oven. Mukanani kiitollisuus eletystä elämästä.

Runsaan lumisateen jälkeen, otin lapion käteen  ja aloin raivaamaan polkua oveltani kohti pihatietä.  Mietin sanontaa: Sateen jälkeen paistaa aurinko. Tänäänkin paistaa aurinko mutta näin talvella joutuu  tekemään töitä sateen jälkeen. On raivattava teitä jotta  pääsee kulkemaan helpommin. Aloin miettimään että  niinhän se on vaikeidenkin hetkien kohdalla.  On hetkiä jolloin aurinko kuivattaa  ja hetkiä jolloin pitää raivata tietä edessään.  N äin lumisena aikakautena näkee työnsä jäljen  vaikka raskaampaa se eteenpäin meneminen onkin.  Jos tahtoo pimeällä kulkea kyvyemmillä askelilla,  on työ aloitettava ennen kuin pimeys laskeutuu ylle.  Olen tänään työni tehnyt ja voin rauhallisemmin katsoa  auringon laskeutuvan ja ottaa vastaan sen jälkeisen pimeyden  tietäen että aamulla on jälleen valoisampaa

Olen ollut itselleni kiukkuinen. Kaikki nämä negatiiviset lauseet jotka kuuluisivat muille,  olen kääntänyt ne itseeni.  Turhautuminen, pettymys ja kiukku tuntuvat sisälläni  raskaalta ja uuvuttavat minua. Se mihin olen syyllistynyt on,  että olen halunnut uskoa, olen halunnut toivoa.  Tällä hetkellä en halua luovuttaa. Pelko herätä todellisuuteen  ja sanoa itselleni asioita joita minun pitäisi itselleni sanoa,  tuovat minulle sen tyhjyyden jota en tahdo.  Annoin itse rakentaa pilvilinnan valheista ja jäin odottamaan mahdotonta.  Miten voitan mörön jonka olen itse itselleni luonut?

Minun on pakko hyväksyä, ettei meille  ole kirjoitettu tarinaa josta haaveet ovat  antaneet lupauksia.  Meille ei ole sitä aikaa jonka huominen  on luvannut.  Tämä on yksi niistä oppitunneista  josta pitää oppia se joka minulta puuttui.  Siksi en osaa olla vihainen.  En voi olla pettynyt,  sillä kukaan ei minua pakottanut luottamaan. 

Ja minä hölmö uskoin sanoihin  joilla ei ollut tarkoitusta. Jäin odottamaan valheellista huomista  joka ei koskaan kääntynyt täksi hetkeksi. Annoin haaveiden juurruttaa itseni paikoilleni.  Nyt sokeana katson kuinka aika kulkee ohitseni.  Tunnen kuinka sydämeni hehku hiipuu.  Missä on se kohta minussa joka  vielä pakottaa seisomaan paikoillani?  Uskallanko tarttua käteen joka minut  voisi repiä eteenpäin?  Vai teinkö itsestäni heikon ja kuuron  sanoilla jotka päästin sisälleni?

Aikani on pysähtynyt mutta jotenkin tiedän sen  kulkevan. Olen pelkkä kuori  jonka ympärillä leijuu hetkiä joita en näe kunnolla. Kuulen kuiskauksia mutta en ymmärrä mitä ne yrittävät kertoa. En tiedä odotanko jotakin tai missä edes olen mutta tuntuu että  olisin tipahtanut tyhjyyteen missä aika ei ole läsnä

Voiko kaksi rikkinäistä rakentaa jotain pysyvää? Kun hetkinä rakennelma horjuu ja toinen pitää pystyssä. Mitä sitten kun  horjuu ja molemmat ovat väsyneitä? Hajoaako saatu rakennelma kaatuen vai löytyykö kuitenkin se tahto pitää se koossa? Luotammeko tarpeeksi siihen, että molemmat haluamme tukea sitä mitä olemme rakentaneet. Mitä tapahtuu jos rakennelma sortuu? Jääkö meille mitään jäljelle?