Ihmispalapeli - Eilisestä Huomiseen

Katson vielä kerran huonetta sen seiniä joihin mahtuu muistoja. Kuulen ääniä hetkistä, elämästä. Näen haamuja ilosta, rakkaudesta ja surusta jotka ovat syntyneet näiden seinien sisällä. Nyt olen valmis hyvästeihin.  Sammutan valot ja suljen oven. Mukanani kiitollisuus eletystä elämästä.

Runsaan lumisateen jälkeen, otin lapion käteen  ja aloin raivaamaan polkua oveltani kohti pihatietä.  Mietin sanontaa: Sateen jälkeen paistaa aurinko. Tänäänkin paistaa aurinko mutta näin talvella joutuu  tekemään töitä sateen jälkeen. On raivattava teitä jotta  pääsee kulkemaan helpommin. Aloin miettimään että  niinhän se on vaikeidenkin hetkien kohdalla.  On hetkiä jolloin aurinko kuivattaa  ja hetkiä jolloin pitää raivata tietä edessään.  N äin lumisena aikakautena näkee työnsä jäljen  vaikka raskaampaa se eteenpäin meneminen onkin.  Jos tahtoo pimeällä kulkea kyvyemmillä askelilla,  on työ aloitettava ennen kuin pimeys laskeutuu ylle.  Olen tänään työni tehnyt ja voin rauhallisemmin katsoa  auringon laskeutuvan ja ottaa vastaan sen jälkeisen pimeyden  tietäen että aamulla on jälleen valoisampaa

Olen ollut itselleni kiukkuinen. Kaikki nämä negatiiviset lauseet jotka kuuluisivat muille,  olen kääntänyt ne itseeni.  Turhautuminen, pettymys ja kiukku tuntuvat sisälläni  raskaalta ja uuvuttavat minua. Se mihin olen syyllistynyt on,  että olen halunnut uskoa, olen halunnut toivoa.  Tällä hetkellä en halua luovuttaa. Pelko herätä todellisuuteen  ja sanoa itselleni asioita joita minun pitäisi itselleni sanoa,  tuovat minulle sen tyhjyyden jota en tahdo.  Annoin itse rakentaa pilvilinnan valheista ja jäin odottamaan mahdotonta.  Miten voitan mörön jonka olen itse itselleni luonut?

Minun on pakko hyväksyä, ettei meille  ole kirjoitettu tarinaa josta haaveet ovat  antaneet lupauksia.  Meille ei ole sitä aikaa jonka huominen  on luvannut.  Tämä on yksi niistä oppitunneista  josta pitää oppia se joka minulta puuttui.  Siksi en osaa olla vihainen.  En voi olla pettynyt,  sillä kukaan ei minua pakottanut luottamaan. 

Ja minä hölmö uskoin sanoihin  joilla ei ollut tarkoitusta. Jäin odottamaan valheellista huomista  joka ei koskaan kääntynyt täksi hetkeksi. Annoin haaveiden juurruttaa itseni paikoilleni.  Nyt sokeana katson kuinka aika kulkee ohitseni.  Tunnen kuinka sydämeni hehku hiipuu.  Missä on se kohta minussa joka  vielä pakottaa seisomaan paikoillani?  Uskallanko tarttua käteen joka minut  voisi repiä eteenpäin?  Vai teinkö itsestäni heikon ja kuuron  sanoilla jotka päästin sisälleni?

Aikani on pysähtynyt mutta jotenkin tiedän sen  kulkevan. Olen pelkkä kuori  jonka ympärillä leijuu hetkiä joita en näe kunnolla. Kuulen kuiskauksia mutta en ymmärrä mitä ne yrittävät kertoa. En tiedä odotanko jotakin tai missä edes olen mutta tuntuu että  olisin tipahtanut tyhjyyteen missä aika ei ole läsnä

Voiko kaksi rikkinäistä rakentaa jotain pysyvää? Kun hetkinä rakennelma horjuu ja toinen pitää pystyssä. Mitä sitten kun  horjuu ja molemmat ovat väsyneitä? Hajoaako saatu rakennelma kaatuen vai löytyykö kuitenkin se tahto pitää se koossa? Luotammeko tarpeeksi siihen, että molemmat haluamme tukea sitä mitä olemme rakentaneet. Mitä tapahtuu jos rakennelma sortuu? Jääkö meille mitään jäljelle?

Tönäisy tyhjyyteen. Ei enää tuttuja ääniä. Ei selkeitä kasvoja. Kadonnut aika. Unohdettu ihminen. Se minä olen irti päästetty unohdettu. Miten saada takaisin, itseni aikaan olevaan? Muistettujen listalle, olemaan olemassa.

Kaksi mielensä kadottanutta eksyy toisistaan. Pysyvätkö he olemassa? Löytävätkö enää toisiansa? Pelastuuko kumpikaan, Ajattomasta pimeydestä? Mikä sai meidät uskomaan? Sitä kautta luovuttamaan. Nyt olen yksin, enkä tiedä minne kulkea

Jokainen tyhjä lause. Jokainen lunastamatta jäänyt lupaus on reikä sydämessäni. Sydämeni on täynnä reikiä enkä ehdi paikkaamaan niitä tarpeeksi nopeasti jotta minulla olisi  parempi olla. En tahdo enää iskuja. En tahdo enää tyhjyyttä. Olen ansainnut enemmän kuin tyhjiä lupauksia. Olen ansainnut  ehjän sydämen

Löysit minut silloin kun olin valmis luovuttamaan. Pala palalta rakensit meille polkua ja piirsit yhteisiä haaveita. Annoit minun rakastua. Teit särön jos toisenkin. Lopulta romutit haaveet. Tiputit minut yhteiseltä sillalta jonka meille rakensit. Vaikka minuun sattuu nyt, haluan jatkaa matkaa yksin.

Myrkky sisälläni lamaannuttaa minut. Se satuttaa minua. Haluan sen pois. Haluan hengittää. En jaksa tätä painoa miltä myrkky sisälläni tuntuu. Haluan elää. On oltava keino poistaa myrkky. Sillä haluan nähdä huomisen.

Anna minulle se turva, ettei minun tarvitse pelätä sinun katoavan. Anna minulle se tunne, että tiedän sinun rakastavan minua myös vaikeina hetkinä. Anna minulle valo,  ettei pimeys piilota minua. Anna minulle kätesi, etten eksyisi ja tiedän sinun olevan vierelläni

Mieleeni luisuu hetkiä jolloin olisin voinut sanoa ei. Hetkiä jolloin olisin voinut antaa olla. Kuinka monta kertaa olenkaan antanut anteeksi vaikka olisin voinut sanoa: nyt riittää. Miksi annan mahdollisuuksia vaikka tiedän sen olevan turhaa. Kiusaan itseäni ja samalla satutan itseäni lisää.  Kuinka kauan jaksan kipua, ennen kuin armahdan itseäni? Koska annan itselleni anteeksi ja uskon etten ole enää velkaa ja lakkaan maksamasta virheistä joista olen jo oppinut. 

En ole koskaan pitänyt laastareista. Lähiaikoina olen alkanut etsimään laastaria. Kuvitelen tarvitsevani sitä vaikka usein  siitä tuleekin olo, että se on väärin. Hetkellisesti tarvitsen laastaria peittämään turhautumiseni. Joskus taas paikkaamaan pettymyksen ja yksinäisyyden. Totuus on se ettei laastari korjaa tai peitä niitä tunteita joita tunnen. Haen lohtua kun pelkään. Tekosyitä hetkellisesti  paeta ja kuvitella, että tarvitsen helpotusta. Enemmän tarvitsen rohkeutta. Hyväksyä että rakastan. Luottaa siihen, etten tarvitse laastaria vaan ottaa se jonka tiedän antavan  minulle sen jota oikeasti tarvitsen.

Sinä olet se joka pitää ajatukseni koossa. Sinä olet se joka pitää minua pystyssä. Sinä olet se joka saa minut tuntemaan. Olet se joka saa sydämeni  huolesta sekaisin. Sinä olet se  joka minulle sanoo:  Rakastan sinua

Sinä olit kipu, jota ei lääkkeillä voinut parantaa. Sinä olit jälki, jota laastari ei pystynyt peittämään. Sinä olit uni, joka ei kadonnut aamun sarastaessa. Sinä olit aika, joka vierellä kulki varjona. Sinusta tuli muisto, joka unohtui huomisen saapuessa

Olen vain odottanut ja odottanut. Odottaminen vaihtunut toiseen odottamiseen. En jaksa odottaa. Olen tässä nyt, valmiina tähän hetkeen. Valmiina seikkailuun. En jaksa kuunnella tyhjiä sanoja. En jaksa lupauksia jotka eivät täyty. En halua kaivata häntä joka ei vierelleni tahdo. En tahdo kuulla ääntä jonka kuulen mutten näe. Haluan vapaaksi kahleista jotka hidastavat vauhtiani. En halua lupausta rakkaudesta, haluan tuntea rakkauden. En halua enää olla odotustilassa.

Otan kaksi askelta taaksepäin, sillä en tahdo tuntea kerralla liikaa. Tunteita joita joskus piilotin. En halua pelätä rakkautta, haluan oppia elämään sen kanssa. Aion kasvaa niin vahvaksi että jaksan kantaa rakkauden.

Otan pari askelta taaksepäin sillä sydämeni sitä haluaa. Pidän sinusta kiinni vaikka tahtoisin juosta piiloon. En voi luovuttaa vaikka sydämeeni sattuu. Se on kasvukipuja koska sydämessäni kasvaa rakkaus. Rakkauden mukana kasvaa myös tunteita.

Tiputettuna jäiseen veteen Pysy elossa tai kuole Halu pysyä hengissä Halu pelastua Saat nostettua itsesi Mikä sinusta tulee Tämän jälkeen?

Tuntuu että on liikaa esteitä jotka hidastavat kulkemista ja samalla aika kiitää ohitse. Haluanko kulkea hitaammin odottaen vai päästää irti ja antaa ajan lennättää mukanaan eteenpäin. Vaikka aika on tehnyt minusta kauniin, vie se minulta päiviä joita en saa takaisin. Haluan kerätä hetkiä jolloin olen elänyt ja tuntenut rakkautta. Haluan rakastaa, en odottaa rakkautta. En halua enää etsiä vaan haluan tutkia. Siltikään en tiedä mitä teen tunteelle jonka tunnen. Annanko sille mahdollisuuden vai yritänkö tukehduttaa sen? Se sattuu joka tapauksessa pidän sen tunteen tai irroitan sen. Voin joko opetella olemaan sen kanssa tai opetella olemaan ilman. Olen joko rohkea tai pelkuri joka luovutti. Tai luovuttaja joka teki päätöksen saamatta koskaan tietää mikä valinta olisi olut oikea. Enkä tiedä onko tunteeni muuttumassa vai yritänkö itse muuttaa niitä erilaiseksi.

Hän saa hymyn aikaiseksi. Hymyn joka oli kadoksissa liian kauan. Hän antoi minulle takaisin onnen, onnen joka hukkui murheisiin. Hän sanoi lauseet, joita en halunnut kuulla jotka kuitenkin hänen sanomanaan ovat ihania. Hän rakentaa luottamusta, jota rikottiin monta kertaa. Hän antaa minulle huomisen, jota odotan. Hän ripottelee unelmia joita tavoitella. Hän antaa toivoa tulevaan.

Mitä sen jälkeen tapahtuisi jos paljastaa kielletyn lauseen oikean muodon? Entä jos se onkin yksi lause muiden joukossa? Voi olla mahdollista sekin että olen kuullut sen liian usein väärin perustein ja siksi tuntuu ettei sillä ole suurta merkitystä tai en luota siihen lauseeseen. On vain monia syitä sille etten halua kuulla sitä. Ehkä minulle riittää nyt sen tarkoitus piilotetuissa lauseissa niin että tiedän sen tunteen olevan mahdollinen. Minulle riittää se että se tunne on olemassa vaikkei sitä olla suoraan sanottu ääneen

Jos tahdon elämäni takaisin raiteilleen on minun keskityttävä enemmän positiivisiin asioihin. Viljeltävä lisää toivon siemeniä ja alkaa ilolla ja kiitollisuudella kasvattamaan niitä. Puhallettava niiden päältä synkät pilvet jotta ne pääsevät paremmin kasvamaan. Johan tässä on sadetta ja pimeää ollut jo tarpeeksi. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko ja minun auringon säteet jo pilkistelevät pyytäen ajatuksiani heräämään iloisempina. Miksi enää odottaisin kun voin nauttia tästä hetkestä. Kyllä ne asiat minut löytävät joiden luuluvat minut löytää.

Tiedän kalastavani rajan ulkopuolelta vaikka ankkuri onkin vielä pohjassa. Ankkurista huolimatta, minun uteliaisuuteni ja tuuliajolla oleva oloni sai minut kokeilemaan tarttuisiko mitään jos vähän kokeilen. Nyt kokeiluni tuo minulle lisää kokeilun halua kun koukkuun tarttui jotain enkä tiedä uskallanko katsoa mikä se on. Nostaisinko ankkurin ylös päästäkseni vähän lähemmäs tätä löytöä, vaikka se veisi minua kauemmas siitä missä nyt olen.

Olen piilottanut itseeni paljon tunteita, tietoja ja ajatuksia. Ne ovat sisällä jossain etten itsekään pääse niihin. Välillä kyyneleeni polttavat silmiäni ja silmistäni näkee vain tyhjyyden. Peitän pahan oloni jakamalla muille positiivisuutta. Minulle kuuluu aina hyvää vaikka sisälläni on purkautuva tulivuori. Minkä saa minut jaksamaan? Miten olen oppinut hillitsemään sisälläni olevan tulivuoren niin ettei se polta muuria jonka ympäröimänä se on? Sen lisäksi että sisällä on tulivuori, olen vuoristoradassa jonka kyydissä taas yritän pysyä. Yritän ymmärtää itseäni, miksi tunnen jotakin tunnetta jolla ei ole ulospääsyä. Rakastanko oikeasti vai kuvittelenko sen siksi etten kadottaisi sitä uudelleen? Tunnen paljon vihaa mutta uskottelen itselleni kaiken olevan hyvin. Puen pahan oloni kauniisiin vaatteisiin jotta se edes näyttäisi paremmalta.

On hetkiä jolloin otan etäisyyttä. On hetkiä jolloin on parempi olla hiljaa. On hetkiä jolloin hidastan vauhtia. On hetkiä jolloin ei ole kiire ja hetkiä kun yritän saada aikaa kiinni tietäen sen ettei aikaa voi säädellä. Nyt on hetki, kun minun pitää vain olla tekemättä mitään. Olen olemassa vaikka olisinkin hetken hiljaa. Hetket tulevat eikä niitä tarvitse odotella.

En tiedä särkeekö sydäntäni siksi että se särkyy lisää vai siksi että se yrittää korjata itseään. Onko rintakipu ja päänsärky samaan aikaan merkki siitä, että tunteet ja järjen ääni taistelevat keskenään? Niiden tuoma kipu on vain kestettävä koska kumpikaan ei tahdo luovuttaa enkä saa niitä vaikenemaan.

Hän on se joka antaa toivoa kun tunnen olevani pimeyden keskellä. Vaikken tiedä kuinka puhdasta toivoa ja uskoa hän tarjoaa, on se silti enemmän kuin olla ilman. Vajaat lupaukset tuovat edes vähän valoa, koska hämärässä on parempi kulkea kuin täydessä pimeydessä. Hän on pitänyt yhdestä lupauksesta kiinni, siitä ettei päästä minusta irti. Jos hänen otteensa irtoaa, en tiedä minne joutuisin. Hän saa pidettyä pelon poissa ja jos pelko saakin minusta otetta, hän häätää pelon pois. Hänen olemassa olonsa on minulle tärkeämpää mitä uskallan itselleni myöntää. Hetkinä kun tunnen kadottavani uskoa, toivoa ja luottamusta, hän antaa niitä minulle takaisin. Hän ei anna minun kadota. Vaikkei hän kulje vierelläni niin että näkisin, on hän lähelläni enemmän kuin kukaan muu.

Joskus on löydettävä vastaus sanomatta jääneiden lauseiden välistä. Osattava tulkita vastaus sanoista jotka eivät kerro kaikkea. Hiljaisuus voi kertoa enemmän kuin valheiden täyttämät sanat. Ei voi loputtomiin ostaa aikaa joita lupauksilla ollaan maksettu, koska lupaukset loppuvat ja valheet jäävät. Mikä on se syy mistä valheet syntyvät? Kuinka arvokas yksi lupaus on ja kuinka paljon se saa aikaan? Mihin tarkoitukseen lupaus käytetään? Hiljaisuudesta löydetty vastaus ja lupauksen hinta on kalliimpaa sille kumpi ymmärtää väärin ja sille kumpi käyttää väärin.

Miksi loukkaantuisin asioista joista on tullut minulle jo normaalia? Niin kauan kuin minulla on toivoa, tulen satuttamaan itseäni yhä uudelleen ja uudelleen. Hän ei saanut aikaiseksi vahinkoa, koska vauriot joita minussa on, ovat tulleet jo aikoja sitten. Se mitä hän olisi voinut antaa olisi ollut pala luottamusta jonka kadotin vuosia sitten. Vaikka minulla on toivoa, minulla ei ole luottamusta. Sellaista luottamusta jota tarvitsen. On paljon asioita joita minun pitää hyväksyä itsessäni. Yksi niistä on se että olen liian rikkinäinen. Jollakin tapaa viallinen. Mitä olen hyötynyt siitä että olen positiivia asioita kantava? Niistä on tullut minulle enemmän kirous joilla olen rikkonut itseäni enemmän kokemusten kautta. Eteeni tulee hetkiä kun tunnen kipua kun sirpaleita hajoaa vieläkin pienempiin osiin. Valitettavasti en ehdi korjaamaan itseäni niin nopeasti ennen kuin minusta sirpaloituu sirpale. En voi enää kuin hyväksyä se että hajoan. Opetella paremmin elämä

Käyn läpi tunteitani koska en voi muuten vapauttaa itseäni. Vaikka hän yrittää pitää toivoa yllä ja saa luotua sen kipinän tunteen uudelleen, epäilen hänen aikansa menneen ohi. Hän on saanut myös aikaan säröjä luottamukseen. Hän on laittanut minua odottamaan liikaa ja siksi tiedän ettei luvattuja asioita tule koskaan tapahtumaan. Mikä olisi toisin? Paitsi se että aikaa on kulunut eteenpäin. Miksi hän haluaisi minut vasta nyt? Miksi hän pitää minusta kiinni, haluamatta minua kokonaan? Onko hänen sanansa sittenkin tyhjiä? Luulen että minun pitää alkaa valmistaa itseäni tulevaan. Ja tiedän sen satuttavan minua.