Ihmispalapeli - Eilisestä Huomiseen

 Alun alkaen mietin pitkään haluanko tai oikeastaan uskallanko lähteä kokeilemaan luomaan jonkinnäköistä omaa juttua. Tämä sopiikin kaikkeen elämäni osa-alueisiin. En voi aina vain pysyä siinä tutussa ja turvallisessa vaan on pakko mennä eteenpäin.  Hitti vai huti, sitä ei voi koskaan tietää ilman yrittämistä. Olen oppinut paljon uutta ja opin kokoajan lisää. Ehkä tärkein oppi on  että olen löytänyt itseäni ja olen alkanut luottamaan itseeni. Eikä itsensä kadottaminen ole niin kamalaa kun osaa löytää takaisin.

 Paperitähdet teipattuna katossani. Makaan lattialla niitä katsoen. Hiljaisuus. Seinät ympärilläni eivät enää toista  nimeäsi, olet poissa. Teipit jotka pitävät paperitähtiä pettävät ja tipahtelevat päälleni. Viimeisetkin muistot sinusta, meistä leijailevat kylmälle lattialle seurakseni. Sanotaan ettei saa jäädä tuleen makaamaan. Mitä tehdä kun on jäänyt kylmälle lattialle? Jokaisella paperitähdellä oli tarkoituksensa. Se oli se meidän juttu. Nyt katselen kun ne tipahtelevat alas  toinen toisensa perään. Olen väsynyt, sitä todellakin olen. Katson kuinka viimeinen tähti tipahtaa. Tyhjyys. Miten täyttäisin sen tyhjyyden jonka tunnen? Tiedän että joudun nostamaan itseni kylmältä lattialta joka on kylmettänyt minua niin että sattuu. En tahdo jäädä makaamaan. Tahto nousta kasvaa ja kivusta huolimatta nousen. Ehkä en ole vielä valmis täyttämään tyhjyyttä mutta olen valmis keräämään tähdet pois lattialta, sillä ne ovat muistoja joiden vangiksi en tahdo jäädä

 Sanat ovat sanoja. Mitä ne tarkoittavat jos näet vain ääriviivat muttet sitä mitä ne antavat? Entä sanat jotka kuulet jostain kaukaa? Onko niissä vastaus jonka tahdot löytää?

 Jätin sydämeni sinne missä kuljet. Minun on pakko antaa sinun mennä vaikka rakastankin vielä. Pidä sydämestäni huolta sillä tulen kaipaamaan sitä. Tulen ikävöimään myös sinua, mutta en voi kantaa sydäntä joka ei ole ehjä ilman sinua. Jätin kuitenkin toivon joka johdattaa minut sinne minne minun kuuluukin mennä

 Voin olla sinulle rakas, voit rakastaa minua tavalla jota en ymmärrä. Et voi kuitenkaan vaatia minua pysähtymään, jäämään odottamaan hetkeä jolloin olet valmis kulkemaan kanssani samaa tahtia

 Hiljaiset hetket välillämme ovat lisääntyneet hiljalleen. Vaikka onkin hetkiä kun olen yksin, ilman sinua olen sitäkin yksinäisempi. Lupaukset jotka toisillemme olemme antaneet, tuntuvat nyt pelkiltä sanoilta. Onko aika tehnyt tehtävänsä ja siirtelee meitä erisuuntiin? Riittääkö rakkaus välillämme  vai onko se tunne hiipumassa meiltä?

 Niinkuin täysikuu valaisee yötä, ettei olisi niin pimeää. Tai aamun nouseva aurinko, herättelemässä päivää. Minä sydämeni avasin ja sen rakkaudella täytin. Eikä enää tarvitse minunkaan kulkea pimeässä ollenkaan

  Niin ne minut löytää vaikka nyt en sitä tahdotaan. Vielä hetken sokeana haluan olla, ennenkuin on pakko avata silmät. Siinä ne ovat aivan edessäni. En tahtoisi uskoa niitä. Miksen vain voisi jäädä tähän . Kohtaan jonka uskoin olevan totta

  Käärmeen purema Polttaa ihollani. Jos kaikkeen lääkkeenä On vain aika Tahtoisin laitteen  Jolla säädellä aikaa. Myrkky ihoni alla Haihtuu liian hitaasti. Tahtoisin jo juosta Vapaasti, ilman kipua

 Luottamuksen muuri oli suuri, kunnes irronnotteet palaset tekivät siitä heikon, lähes olemattoman. Mikä antaisi suojan,  minkä taakse piiloutua kun ei ole jäljellä mitään? Epävarmuuden varjo joka Seuraa kaikissa uusissa hetkissä. Uskon puute joka estää löytämästä onnea jota kuitenkin kaipaa lähelleen. Pelko rakkaudesta, joka satuttaa pahimmalta tavalla. Miten rakentaa uudelleen luottamuksen muurin jota elämiseen tarvitaan?

  Ja niin minä heräsin, En tuntenut sydämeni Enää hehkuvan samalla tavalla. Tunsin jotakin puuttuvan. En ollut valmis lähtöösi. Jäi sydän kaipaamaan sinua

Sydämeni tuntuu raskaalta, Se ei tiedä minne sen kuuluisi Mennä. Eikä se tiedä enää Mitä sen kuuluisi tuntea. Onko sen tuntema rakkaus Odottamisen arvoista vai Ottaisiko vastaan jotakin uutta. Kannattaako vain unohtaa Ja katsoa mitä edestään löytää Vaikka pala sydämestä Irtoaa joka tapauksessa

  Kumpaa rakastan enemmän Itseäni vai sinua Kun kuljemme luotisateessa? Reitillä jossa olen maalitauluna. Haavoittuneena, melkein hengissä. Sinä joka lupasit suojella minua, Juoksit jättäen minut maahan Makaamaan. Kumpaa rakastan enemmän Itseäni vai sinua Kun haavani on parantunut Ja halusin selvitä? Sinä joka jätit minut heikkona, Lähestyt anteeksi antoa toivoen. Kumpaa rakastan enemmän Itseäni vai sinua Kun saan valita seuraavan reitin Jota kulkea?

  En tiedä kuinka pitkälle Sanat ovat vierineet, Saisi merkkejä näkyä sieltä. Ovatko sanat vielä olemassa Vai ovatko sanat haihtuneet, Vääristyneet matkansa aikana? Kieroon kasvaneita lauseita Kantautuu takaisin. Ei niiden tarkoitus ollut Tulla takaisin vääristyneenä Totuutena. Sanat jotka olemassa olivat, Muokkaantuivat joksikin muuksi  Miksi ne luotiin

Kerroit kuinka paljon minua rakastat, yhteisestä elämästä ja siitä että tapahtui  mitä tahansa olisit vierelläni. Kului tunti, toinenkin Laskeutui hiljaisuus. Yritin rikkoa hiljaisuutta, en tunne läheisyyttäsi. Lisää tunteja väliin ja etäisyys kasvaa. En voi odottaa  tuntien täyttyvän rakkaudella vaikka niin minulle kerroit. Jokainen hiljainen tunti kadottaa jotakin hyvää. Jäin silti odottamaan, sylissäni antamasi toivo, tuntia jolloin saapuisit luokseni. En tiedä miksi piilouduit. Annoit hiljaisten tuntien tulla väliin. Mutta ne tunnit vei meidät  kauemmas toisistamme. Tunti 24, oli kylmä, viimein odotus loppui ja niin haihtui myös toivo. Olit liian kauan poissa, liian kauan hiljaa. Älä etsi minua. Älä anna äänesi kuulua tänne asti. Anna minun kulkea tietä, jolle minut ohjasit, ilman sinua.  Lupasit kulkea vierelläni, mutta jätit minut  kulkemaan yksin. Seuraavat tunnit jätän hyvästit sinulle. Ja huomaan että  tunneista syntyvä aika oli pakko käydä läpi. Sillä en voinut  pysäyttää aik

Pimeyden ollessa päälläni, mörköjen huudellessa vierelläni, ohjaten minua syvemmälle  pimeyteen. Tällä kertaa suljin silmäni, erisyistä. Päätin etten halua seurata mörköjä. Toistin itselleni: Minä haluan... Haluan mörköjen katoavan. Auringon löytävän minut  takaisin. Minä pystyn koska haluan sitä. Ja löysin voimani, löysin valoni. Siksi jaksan kulkea  pimeydestä pois.

Minä päästin sinut sydämeeni. Uskoin sinuun ja annoin sinun viedä palan itsestäni. Minä annoin sinun satuttaa minua. Minä toivon että annat minun mennä, sinun ei tarvitse satuttaa minua enää. Annoin sen mitä halusit vaikka se rikkoi minua. Nyt haluan siirtyä korjaamaan itseäni. Haluan hetkiä ilman sinua.

En tiedä miten pääsen eroon heistä jotka ovat pesiytyneet pääni sisään. Toinen varastaa uneni öisin, toinen ajatukseni päivisin. Heillä on ote minuun vaikka tahtoisin olla vapaa. Tahtoisin sulkea heidät pois jotta voisin jatkaa eteenpäin ilman, että joudun kantamaan heitä vaikuttaen minuun. Jos tähänkin on vastauksena, anna ajan kulua, saisi aika mennä pikakelauksella  kohtaan jossa heitä ei enää olisi. Koska toinen on paikalla öisin, toinen päivisin, en tiedä enää kumpi olisi parempi vaihtoehto, nukkua vai olla hereillä. Päivisin yritän sulkea ajatuksia vaikka tiedän sen pääsevän ajatuksiini  tavalla tai toisella. Iltaisin väsymyksen saapuessa, toivon saavani unia  joihin se ei pääsisi vaikuttamaan ja sotkemaan. Saavatko he siitä itselleen voimaa,  kun yritän päästä heistä eroon? Haihtuvatko he pois jos vain annan heidän  olla, antaen heidän vain leijua?

Pelkään siirtyä eteenpäin, sillä pelkään sitä mikä minua odottaa. Haluaisin pysyä vanhassa tutussa vaikka tiedän etten voi tehdä niin. Olen muuttunut ja joudun siirtymään uuteen. Joudun tutustumaan siihen. Pelkään katsoa peiliin ja kohdata se mitä jäi jäljelle, mikä muuttui.

Nyt haluan itselleni tilaa hengittää. Minun kannaisi hellittää ja mennä hetki vain tuuliajolla jotta löytäisin itseni  kohdasta jossa minun kuuluisikin olla. Haluan tuntea itseni vapaaksi ja tietää mitä tunnen sisälläni. Liian moni asia tuntuu pakonomaiselta, eikä se tunnu hyvältä. Odotan edelleenkin jotain joka tuntuu vieläkin liian kaukaiselta. Ja sen odottaminen saa minut unohtamaan itseni.

Voin yrittää laske muuria ympäriltäni, pysähtyä ja huutaa: Olen tässä. Katsoa mitä tapahtuu, katsoa kuka vierelleni eksyy ja kuka siihen jää. Luotan että selviydyn. Mutta miten luovun siitä suojasta jonka itselleni olen rakentanut? Tiedän että vaihdan suojasta suojaan sillä olen luonut niitä niin monta pysyäkseni turvassa. Miten oppia elämään ilman niitä? Uskallanko olla paljas ja olenko valmis ottamaan riskejä joiden takia olen suojani itselleni  luonut?

Ehkä minut rakennettiin väärin. Siksi olen rikki. Minulta puuttuu palasia, jotka tekisivät minusta ehjemmän. En tunne rakkautta vaikka tahtoisin tulla rakastetuksi. Olen kylmä koska en saa sitä lämpöä jota tarvitsen. Ehkä olen palasista koottu hauras kokonaisuus jonka vain pitää selviytyä, niinäkin hetkinä kun tunnen iskut ihollani. Ehkä siksi pidän itseäni väkisin koossa, sillä en enää tahtoisi polvistua nostelemaan palasia joita minusta irtoaa pudoten maahan. Ehkä en uskalla luottaa niihin jotka yrittävät minua korjata. Sillä onhan aikaisemmatkin saumat pettäneet hetkellä jolloin minun on  aika jälleen kaatua. Ehkä rakensin itseni väärin, kun olen koonnut itseäni kasaan. Ehkä olen valinnut vääriä palasia joita väkisin olen laittanut kohtiin joihin ne voisivat sopia. Jos nyt hyppään ja rikon itseni, saanko rakennettua itseni paremmaksi?

Välttely ja kiukun sävyiset lausahdukset ovat vahvasti läsnä. Väkisin väännetty hymy kasvoilla kertoen muille, että kaikki on hyvin. Näin se kulissi rakentuu, valheilla. Ei, en tahdo kulissi elämää. Tiedän kokemuksesta jo, ettei kulissit ole vahvoja. En voi jäädä sinne, missä en ole onnellinen. En halua valheellista rakkautta. En voi jäädä odottamaan hetkeä, jolloin kaikki olisi paremmin. Minun on mentävä eteenpäin.

Se että on sen verran useasti vedetty matto jalkojen alta,  joutuen sieltä nousemaan sekä nielemään pettymyksiä,  ettei tämä piiloleikki tunnu pahalta.  Valitettavasti tämä piiloleikki vain vie  uskoa meidän tarinasta.  Mitä pidempään piiloleikki kestää, sitä vaikeammaksi tarinan jatkuminen tulee

Taas astuu kuvioihin se kuuluisa aika. Anna ajankulua, mutta mitä aika tällä kertaa tahtoo kertoa? Mitä se tahtoo näyttää? Korjaako aika jotain vai haluaako aika antaa  vastauksia? Kuinka paljon ajalle pitää  antaa aikaa? Olenko valmis kuulemaan  mahdollisen aikakauden  päättymisen? Olenko valmis antamaan      mahdollisuuden alkavalle aikakaudelle?

Jätän oveni auki, jos kuitenkin tahdot luokseni tulla. Tai voin jättää avaimen kukkaruukun alle  merkiksi siitä ettei kuka tahansa voi sisään astella. Voin jättää eteiseen valon jotta näet minne kulkea. Siirrän esteet ettei sinun tarvitse pelätä että kompastut. Älä pelästy jollet heti näe minua, kyllä minä olen vastassa,  en vain voi odottaa paikoillani.

Haluan olla kokonainen, en vain osa. Osa joka unohtuu kiireen keskelle,  Osa jota ei haluta arjen keskelle. En halua olla vain ääni jossakin. En halua olla enää näkymätön,  Tahdon olla se joka kuuluu elämään, en vain osaksi elämään

Yritän valmistaa itseäni  jatkamaan matkaani eteenpäin, palaamatta takaisinpäin. En jaksa raivata polkua joka on liian vaikea kuljettavaksi. En voi etsiä sellaista  joka tahtoo pysyä piilossa. En voi jäädä odottamaan  jotain mikä ei saavu luokseni.

Olenko niin kovasti halunnut hyväksentää  ja rakkautta että olen kerta toisensa jälkeen päästänyt liian lähelle myrkylliset käärmeet? Olenko halunnut paikata tyhjyyttä niin paljon että olen halunnut uskoa hyvään,  kunnes olen huomannut minuun taas sattuvan? Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. Mitä se kertoo minusta, kun valitsen  sokeana myrkkykäärmeet jotka saavat kiedottua minut vangikseen? Antanut satuttaa itseäni, uskoen valheisiin. Mihin enää uskaltaa luottaa, kun liian kauan  kuuntelee lauseita joita luullaan minun haluavan kuulla? Onko minulle koskaan sanottu aitoa  Rakastan sinua lausetta? Olenko ollut aidosti tärkeä, heille jotka niin ovat  minulle vakuuttaneet? Jokainen käärme joihin olen törmännyt, joiden  myrkky on minuun vaikuttanut, on vienyt minulta  palan pois. Rikkonut minusta jotain. Silti olen pitänyt kiinni toivosta. Toivosta joka sanoo: Jonakin päivänä.... Vaikka olen päässyt käärmeiden otteesta  ja saanut haihdutettua myrkyt, luvannut itselleni: Ei enää. Mikä saa m

Tuntuu kuin olisin kadottamassa sitä tunnetta joka on kantanut minua eteenpäin. Poltteen joka sisälläni on hehkunut ja  antanut minulle syyn odottaa. Ehkä olen odottanut liikaa ja toivo sisälläni vain hiipuu. En halua ketään muuta kuin sen joka sydämessäni asuu. Tuntuu kuin hän olisi katoamassa,  jättämässä sydämeeni koloa jota on vaikea paikata. En tiedä onko aika vain antaa mennä. En tiedä miten taistella pitääkseni tunteen hehkun elossa. Sillä se ei pysy hengissä ilman apua. Onko aika mennyt ohitse, kun siihen ei tartunut kunnolla sen ollessa paikalla? Voinko saada sen tunteen takaisin jos jaksan vielä uskoa ihmeisiin?

Aaltoilevat mielihalut pilkistelevät kerta toisensa jälkeen pahempina. Vaikka koitan sanoa: Rauhoitu. Se ei kuuntele. Se haluaa tyydytystä. Kiusaukset ympärillä, alkavat käymään liian raskaiksi. Pienet helpotukseksi väitetyt teot eivät ole tarpeeksi. Se tahtoo enemmän ja pian se keksii keinot saada haluamansa

Alkoi hiipumaan kaikki ne asiat jotka muistuttivat että olemme olemassa. Satunnaiset väkisin kuulostavat lausahdukset hiljenivät ja jäljelle jäi pelkkä hengitys. Vaikka yritin sanoa ääneen kuinka kaipaan sinua, et enää kuule sitä. Ohitit minut, etkä huomaa minua. Kiireesi sai sinut unohtamaan että olen olemassa. Rakkauden tilalle saapui turhautuminen. Ajatus siitä onko sittenkään sitä huomista jonka minulle lupasit. Kumpaa huijaat lupauksilla joka toivoa hereillä pitää?

Sanoja tihkuu, Seassa lupauksia. Välissä haaveita. Ne valheilta tuntuvat Iholle saapuessa. Painona rinnassa Ja sydän huutaa: Ei enää, En jaksa kantaa. Se suojaa kaipaa Varjolta tuolta, Joka piilon tarjoaa Sanoilta niiltä Joita ei jaksa kantaa.

Minun pitää rikkoa haavekuva ja sukeltaa pintaa syvemmälle. Yrittää löytää jotain mitä en näe nyt. Onko vastaus pelkojeni takana ja siksi halunnut uskotella itselleni asioita toisin? Olenko sittenkin halunnut uskoa toisen valheilla  rakentamaa kuvaa siksi että pelkään nähdä itsessäni jotain mikä on totta? Miksi haluan olla yksin vaikka pelkään yksin olemista?  Ehkä takerruin valheisiin siitä syystä etten tuntisi olevani yksin.  Ajatus siitä että joku voisi rakastaa minua ja ajatus siitä että joku  tahtoisi rakentaa elämää kanssani saivat minut unohtamaan sen  että olen yksin.  Haavekuva jonka näen on rakennettu valheilla,  ehkä peittämään pelkoja joita en tahdo nähdä mutta joiden tiedän  olevan olemassa. Minun pitää nähdä vielä syvemmälle, nähdä pelkojen  taakse piiloutuneet syyt miksi pelkään.  Ehkä sen jälkeen voisin ymmärtää itseäni paremmin  ja voisin yrittää parantaa haavoja itsessäni.  Minun pitää vain uskaltaa sukeltaa syvemmälle.

Elämä on kaunis kaikissa sen väreissä. Näe väreinä muistoissa kaikki ne kyyneleet ja hymyt jotka kasvoiltasi ovat löytyneet. Hetket joista olet selviytynyt ovat kasvattaneet sinua ja jokainen kasvu vahvistaneet värejä. Onnellisuuden kuulet musiikkina taustalla ja rakkaus on luonut parhaimmat sävelet. Tunne värit, kuule sävelet ja näe kuinka kaunis elämä on.

Seuraa valonpisaroita niin löydät reitin valoon. Kuuntele kutsua sydämen niin kohtaat rakkauden. Tartu kiinni hetkestä niin pääset huomiseen. Avaa sydämesi niin saat vastauksen.

Vaikka yrittäisin poistaa häntä sydämestäni, rakastan häntä. Hän on raivannut paikan sydämestäni. Vaikka välillä tahtoisin sydämeni hiljenevän, laittaa hän sydämeni sykkimään ja se tuntuu ihanalta. Niinä hetkinä kun tahtoisin yrittää vihata häntä, kuulen lauseen: rakkaus on vihaa voimakkaampi

Positiivisuus jota yritän antaa on vain peitto päälläni  peittämässä ajatuksia joita piilotan. Niin väritän harmaata iloisimmilla väreillä jotta asiat  näyttäisivät paremmilta. Välillä tuntuu kuin minulta  odotetaan löytyvän joku ajatus joka antaa värin toisen  harmauden keskelle. Ja kun omat värini ovat lopussa  ja kaipaisin pientä pisaraa väriä jotta saisin lisää voimaa  taistella harmautta vastaan, annetaankin lisää mustaa  jolloin ajatukseni synkkenee. Mutta mistä saan kaiken sen  värin itselleni? Onko se siinä etten tahdo elää mustan keskellä?  Onko se niin yksinkertaista että minulla on tahdonvoima  selviytyä harmaudessa? Niin suuri tahto pitää kiinni väreistä  ja tahto löytää niitä lisää?

Kun sinulla on hetkiä  jolloin olet varjossa, haluan etsiä sinulle valoa jotta sinulla olisi parempi olla. Kun minulla on huono olla saat oloni paremmaksi silloinkin kun se on sinulle  vaikeaa. Kun olet liian kauan hiljaa, kaipaan ääntäsi. On hetkiä kun haluaisin olla vierelläsi, vaikka vain hiljaa. En itsekään ole aina se vahvin mutta kanssasi olen vahvempi.

Jossain kohtaa vain luovutin haavailemasta,  uskomasta ja odottamasta. Päivät vaihtuivat  suorittamiseen ja arki alkoi hävittää kaikkia  niitä intohimoja ja haaveita mitkä antoivat  siivet jaksaa eteenpäin. Selviytyminen ja  pakon omainen jaksaminen yhden päivän kerrallaan ilman intohimoa ja toivoa saa hetkeksi miettimään  miksi edes yrittää. Pitääkö elämän oikeasti olla näin  tylsää millaiseksi se on muuttunut? Onko pakko vain  tyytyä pelkkiin arkipäivän pieniin iloihin?

Takaportti vieläkin auki vaikka olen yrittänyt sitä hakaan laittaa. Liian paljon epävarmuutta vieläkin joka hidastaa sulkemista. Vaikka kuulen ne sanat ja näen ne rajat en varma ole niistä. Multa puuttuu se lukko vaikka avain jo löytyy. Puuttuu se varmuus  vaikka tahdonkin uskoa. Mitä tarvitsen  että voisin laittaa edes  takaportin haalla kiinni?

Ehkä tämä on vain kiikkulautailua, kun toinen on alhaalla on toinen ylhäällä ja toisinpäin. Emmekä taida onnistua tasapainoon jotta olisimme samalla tasolla.

Se pieni valo joka sisälläni loisti lakkasi uskomasta siihen joka valheita toisti. Sen hehku pikkuhiljaa hiipui ja lopulta viimeinenkin kipinä sammui

Särkynyt sydän soittaa tarpeeksi pitkän hiljaiselon jälkeen. Tunnen tärinän sisälläni. Oletko unohtanut minut? Tuskainen pisto muistutuksena unohduksesta. Onko nyt aikaa? Pysähtyä ja kuunnella mitä sydän yrittää kertoa

Yhdestä tykkäyksestä. Parista sanasta alkoi muodostua tarinaa. Pienestä hetkestä tuli aikajana kaikkineen mäkineen, juoksukilpailu aikaa vastaan. Siirtymistä eilisestä huomiseen. Mitä kaikkea se on vaatinut, unohtamatta mitä kaikkea on käytävä läpi. Lupauksia jotka ovat lunastamatta. Tunteita jotka ovat heränneet pitkän unen jälkeen. Uuden oppimista ja vanhan jättämistä. Kasvamista ja sen tuomaa kasvukipua. Kyyneleitä niin onnesta kuin turhautumisesta. Jättämättä käyttämiä hymyjä jotka ovat tulleet takaisin. Umpikujia jolloin on yritettävä tehdä päätöksiä. Unettomia öitä jolloin ahdistus tai pelko on seurana. Sitten saapui tunne jota rakkaudeksi kutsutaan. Ne kyyneleet jotka sulattavat jäässä tuntuneen sydämen. Rohkeus joka yrittää voittaa pelon. Mukanaan paljon sanoja joita ei tahtonut kuulla mutta ajan virratessa ovatkin niitä jotka antavat voimaa. Hän antaa voimaa, sinä annat voimaa. Ja herää kysymys: Mitä tekisin ilman sinua? Paljon vielä oppimista, paljon vielä etsittävä vastauksi

Kun on siirryttävä eilisestä huomiseen,  on pysähdyttävä kohtaan tänään.  On suljettava ovia.  On avattava ovia.  On opittava eilisestä ja annettava anteeksi.  Se mitä eilinen on antanut, olen sitä tänään  ja mitä saan aikaiseksi tänään, löydän sen huomenna.  Mutta mitä toivon löytäväni?  Mitä tahdon nähdä aikajanallani?  Mitä jos tahdonkin jäädä vain tähän?  Ilman että eilinen on läsnä  ja tietäen että huominen on rakentamatta.  Eilinen on aina olemassa  ja huominen on aina edessä.  Onko hetki tänään se vaikein?