Hetki johon tarttua

Eteeni tulee hetki johon  minun on tartuttava. Minun on tehtävä samoin mitä olen joltain muulta odottanut. Jos joku on jaksanut odottaa tätä hetkeä löytääkseen oikean ajan, löytääkseen minut, on minun uskallettava ottaa kiinni mahdollisuudesta. Ei siksi että minun on pakko, vaan siksi että haluan. En tiedä teenkö väärän päätöksen, mutta otan selvää mitä tapahtuu seuraavaksi. Ehkä minun ei tarvitse päättää. Otan vain askeleita kohtiin jotka tuntuvat hyvältä ja katson minne jälleen kerran päädyn. Niin kauan kuin pidän kiinni toivosta joka minulla on, tiedän löytäväni oman paikkani. Silti olen aina kohdassa missä minun kuuluukin olla. Minun on myös tehtävä se mikä tuntuu minusta hyvältä. Jos se tarkoittaa luopumista, silloin minun pitää luopua. Vaikka olenkin jo tässä vaiheessa huomannut että luopuminen jostain on joka kerta yhtä vaikeaa ja pelottavaa. Tajusin etten saa pelätä yksinäisyyttä ja jäädä sen takia paikkaan jossa oloni on huono ja ympärilläni liikaa negatiivisuutta. Jos petyn kokoajan toisten sanoihin, on jossakin jotain väärin. Minun on etsittävä suunta joka tuntuu paremmalta. Kuten aina, potkujen tuomat kolhut ja mustelmat paranevat ajallaan.