Ihmispalapeli - Eilisestä Huomiseen

Pienenä katselin, kun pojat leikkivät kukkulan kuningasta ja muistan kuinka seurailin salaa omaa suosikkia kipuavan kohti kukkulan huippua. Nyt minulla on oma kukkula jonka kuningatar olen. Katselen kuinka pyrkijät koittavat saada kuninkaan paikkaa. On niitä jotka yrittävät hetken mutta luovuttavat melko nopeasti. Niitä jotka yrittävät mutta kompastelevat ja tippuvat. Sitkeitä jotka yrittävät yhä uudelleen tipahtaessaan alas vaikkei kovin korkealle lopulta edes pääse. Joukossa myös se oma ennakko suosikki jonka pyrkimystä katselen ja salaa toivoen hänen pääsevän perille. Vastassaan hänellä on kuitenkin vahva kilpailija joka sinnikkäästi taistelee omasta paikastaan. Nähtäväksi jää kumpi tekee sen ratkaisevan siirron ja jännityksellä odottaen mitä tapahtuu kaiken tämän jälkeen.

Sanotaan että mörköjä on sänkyjen alla. Minulla on mörköjä joka puolella joita yritän pitää loitolla erilaisilla valoilla. Minun möröt saavat aikaan erilaisia pelkotiloja, ahdistusta, epävarmuutta ja luovuttamisen uskoa. Yksi möröistäni on menneisyys, jonka vangiksi on joskus liian helppoa joutua. En tiedä onko pelko mörkö vai mörön tuoma tunne, mutta sitä esiintyy erimuodoissa. Joskus kuitenkin etsin valolla lähelläni olevaa mörköä, vaikken olisikaan varma tahdonko sitä oikeasti nähdä. Väitetään, että kun kohtaa mörön, sen kanssa pystyy elämään. Olen mörköjäni tavannut ja yrittänyt niistä päästä eroon, tulevat ne silti uudelleen lähelleni tuoden mukanaan niitä mistä tahdon eroon. Kuten mörön kuristava ote kaulalla tai puristavan tunteen rinnalla. Epävarmuuden johonkin mihin tahtoisin uskoa tai hetkiä kun tiedän mörön laskevan kylmän kätensä silmille niin, ettei näkisi edessä tapahtuvia asioita kuunnellen samalla mörön kuiskivia lauseita korvasi takana, hetkellisesti niihin uskoen.

Saanko vastauksen kysymyksiini vai lauseita joista pitää vastaus etsiä? Joskus mietin olenko keskellä monimutkaisuutta vai olenko itse se monimutkaisuus? Katson asioita liian laajasti, asiat eivät ole niin mustavalkoisia, koska näen muitakin sävyjä. Entä jos ne ovatkin juuri niin mustavalkoisia, eikä niissä ole sitä mitä luulen näkevinäni? Voi siis olla niin, että haluan nähdä asiat näin. Lähdenkö kulkemaan pelkästään eteenpäin vai lähdenkö tutkimusmatkalle ottamaan selvää löydänkö jotain mitä etsin vaikka en ole aivan varma mitä etsin tai mitä haluan löytää?

Onko se mitä en näe, oikeasti olemassa vai haluanko uskoa sen olemassa oloon? Onko ääni kaukaisuudessa se mitä kuulen vai sitä mitä toivon sen olevan? Mikä on se tunne jonka tunnen sisälläni, kun kuulen äänen joka minua kutsuu? Joku ylläpitää toivoa vaikka yrittäisin sitä sammuttaa. Tunne joka pysyy voimissaan sanoista joita kuulen. Uskallanko lähestyä ääntä vai hiljeneekö se kun olen liian lähellä? Mihin kutsuun vastaan hetkinä jolloin kuulen kutsuvia ääniä eri suunnista?

Otan onneni takaisin. Herätän toiveeni uudelleen. Ilman sitä tunnetta jonka hän saa aikaan, en tahdo jatkaa eteenpäin. Tahdon hänen olevan olemassa, vaikka tiedän hänen kanssaan kulkemisen olevan haasteellista. Hän tekee minusta vahvemman silloin kun tunnen olevani heikko. Olemme selvinneet pimeät yöt ja sateiset päivät aurinkoon. Olemme yrittäneet päästää irti, mutta jokin pitää meidät yhdessä.

Hitaaksi muuttuneet ajatukseni saavat ajan tuntumaan hitaalta. Kielteiset ajatukset tuovat mukanaan raskaan jopa aikaansaamattomuuden tunteen jota hetkelliset positiiviset tunnevyöryt koittavat saada niitä alleen. Millään ajatuksella ei tunnu tällä hetkellä olevan suurtakaan merkitystä. Olkoon ne sitten hyviä ajatuksia tai huonoja ajatuksia. Tunnen olevani jotenkin jossain välitilassa. Hyvät ajatukset eivät tuo hyvää oloa eikä huonot ajatukset saa aikaan ahdistusta. Hetkelliset onnistumiset hiipuvat jo ennen kuin saan niistä kiinni. Huonot hetket menevät ohitse ennen kuin tajuan kunnolla sen olevan läsnä. Mielenkiinnon puute tarttua mihinkään ja välitilan lisäksi tunnen olevani vain tässä, vaikka voisin yhtä hyvin yrittää jotenkin siirtyä jonnekin. Mutta minne ja miten? Siirtyminen olotilasta toiseen ei aina niin hyvältä tunnu. Tunnen jotakin mutta en tarkkaan tunnista mikä se tunne on. Haluan mutta en uskalla tai sitten en vain halua, tietämättä miksi en. Tunne jota en tunnista

Vapautin itseni ajatuksesta josta halusin pitää kiinni. Ajatuksesta joka vei liikaa tilaa muilta. Ajatuksesta joka sai tunnetilani menemään haluamallaan tavalla. Ajatuksesta irti päästäminen pelotti. Se jätti tyhjän kohdan. Kuitenkin huomasin olevani vapaampi ja muut ajatukset saivat tilaa liikkua. Tajusin, että olin tehnyt itsestäni ajatuksen vangin. Pelko päästää ajatus vapaaksi ja sen tuoma tyhjä olo saivat minut pitämään siitä lujemmin kiinni. Kun tiesin olevani valmis, oli annettava sen mennä. Tämä ajatus jonka päästin vapaaksi, ei kadonnut pois. Enkä sitä haluaisikaan. Ajatus leijailee nyt muiden mukana ja tunnen itseni helpottuneeksi. Kun ajatus kaipaa huomiotani, otan hänet vastaan. Ja kun sen on aika, päästän sen leijumaan. Kaikella on aikansa, jopa minun ajatuksillani.

Se oli sen tarinan loppu. Tarinan josta kirjoitan itse itseni ulos. Loppujen lopuksi minulle ei koskaan selvinnyt mikä oli roolini tässä tarinassa. Oliko tarkoitus oppia? Oliko tämä yksi niistä tarinoista joissa olin se hölmö joka uskoi onnelliseen loppuun? Se joka tahtoi niiden tyhjien sanojen olevan jotain muuta. Ehkä tämä oli taas niitä tyhmiä pelejä joihin lankesin. Vai olinko itse se tyhmä, kun uskoin asioihin jotka päätyvät suruun josta joudun selviytymään kerta toisensa jälkeen. Olinko sittenkin kirjoittanut itse tämän tarinan? Miten silloin kirjoitan itseni ulos jossa satutan itseäni, ihan vain siksi, etten osaa luovuttaa ja haluan uskoa siihen onnelliseen loppuun? Mitä minusta jää jäljelle tämän kokemuksen jälkeen? Miten alan luomaan uutta sivua, jos kadotan itseni jonnekin? Vai pitääkö minun kadottaa itseni jotta voin löytää itseni uudelleen?

Kaikkeen tottuu, mutta kaikkea ei tarvitse hyväksyä. Käyn tämän hetkisen kivun läpi ja annan itselleni anteeksi. En voi syyttää toista hänen sanoistaan, mutta voin syyttää itseäni siitä, että uskoin niihin. Minun pitää olla vahvempi ja olla lankeamatta kiusauksiin. Oltava kuuro ja sokea sanoille jotka eivät merkitse mitään. Hänen luomansa tehdään huomisesta huominen, johon lankesin liian monta kertaa, on pakko saada loppumaan. Vaikeus irroittaa hänet ajatuksistani ja tukehduttaa ne tunteet jotka hän sai minussa hereille, mutta muistutettava itselleen, että ajan kanssa helpottaa.

Rakkaus on raskas kannettava ja ymmärrän niitä jotka eivät tahdo sitä kantaa. Rakkautta on niin erilaista. Millä tavalla rakastat? Millaista rakkautta itse pelkään? Ehkä en pelkää itse lausetta: Rakastan sinua, vaan pelkään sitä kuka sen sanoo ja miksi. Millä tavalla olen rakas tai tärkeä jollekin? Niin kauan kuin lause: Rakastan sinua, ei satuta minua, haluan ottaa sen vastaan. Olen vain törmännyt sanaan rakas jonka jälkeen sanoja on kadonnut viereltäni. Siksi olen oppinut varautumaan pahimpaan lauseista joista pitäisi tulla hyvä ja turvallinen olo. Ehkä siksi tulee vastaan tilanteita kun en tiedä juostakko karkuun vai ottaako riski. Tilanteita kun epäröin tartunko käteen joka tarjolla, tietämättä onko toinen tarkoituksella siinä vai onko toinen niitä jotka vetävät itsensä pois kun kerään sen rohkeuden ja uskallan ottaa sen riskin.

Mielenkiinnon puute ja luovuttamisen tunne, ovat haastavia taistella vastaan. Siksi yritän pitää kiinni pienestäkin toivosta kiinni, jotta oloni olisi edes vähän parempi. Välillä on olo kun en saa kunnolla henkeä. Silloin pakotan itseni hengittämään syvempään. Välttelemällä asioita jotka saavat minut ahdistumaan ja oikeastaan lista alkaa olemaan aika pitkä. Minuun kohdistuvat arvostelut ja virheideni muistuttelu, eivät oloani paranna. Asiat joista tahdon pitää kiinni, pelko niiden menettämisestä saavat tunteeni aika ajoin ristiriitaiseksi. Olen jonkin aikaa ollut ristiriidassa itseni kanssa. Hetkellinen onnellisuuden tunne hiipuu siihen, kun muistan kuinka korkealta tipahtaessa sattuu. Siksi olen pyrkinyt olemaan neutraali. Hetki sitten ajattelin, että yritän selviytyä mutta nyt olen pisteessä, että pakotan itseni selviytymään. Yhä useammin huomaan itsestäni asioita jotka hetkellisesti katoavat. Ja ne katoavat asiat ovat juuri niitä positiivisia puoliani jotka pitävät minut pystyss

Silloin kuin minulla on hyvä olla, ajatukseni lepäävät. Vapauden ja rauhallisuuden tunne jotka antavat minun vain olla siinä hetkessä. Sydän lyö eritavalla. Se ihana tunne kuinka positiivinen peittää negatiivisuuden alleen. Tunnen itseni vahvaksi. Kannustavat lauseet ja ystävälliset sanat jotka saavat minut jaksamaan kaiken keskellä. Se pienikin valo synkkinä hetkinä, saavat minut haluamaan lisää valoa. Pienikin toivo, saa minut ottamaan uusia askeleita eteenpäin. Halu olla luovuttamatta. Uteliaisuus tutkia mitä huominen tuo tullessaan, nauttien silti hetkessä joka on tässä. Olemalla kiitollinen siitä mitä minulla on. Eikä tarvitse mitään suurta ollakseen onnellinen.

Ei ole niin helppoa pukea hyviä asioita sanoiksi. Olen kuitenkin aloittanut kirjoittamisen helpottaakseni oloani. Ja jatkanut sitä niin kauan. Enkä varmaan ole ehtinyt koskaan nauttimaan kunnolla niistä perhosia vatsassa fiiliksistä, kunnes olen kompastunut ja kaatunut. Tai oikeastaan en ole siihen tunteeseen pahemmin keksinyt sopivia sanoja. Niin tai näin, eihän se vielä ole varmaan myöhäistä. Tai syy voi olla siinäkin että taidan nauttia niistä hyvistä hetkistä niin paljon etten ole halunnut löytää niitä sanoja. Sen vapauden jonka tunnen, ei ole tarvinnut sanoja. Miten kuvailla sitä miltä tuntuu kuin olen onnellinen? Miten kirjoittaa siitä kun minulla on hyvä olla?

Kumipallona luoksesi pompin leikki loppuu joskus. Seuraavan kerran kun lähestyt, tipun keilapallona varpaillesi, jotta muistat millaista on kuin sattuu. Tämä on yksi niistä tarinoista joista kirjoitan itseni ulos, koska se ei voi jatkua minun kohdallani enempää. En voi jatkaa tarinoissa jotka eivät johda mihinkään ja loukatut sanat ovat alkaneet värittää lopun alkua. Minun on etsittävä se tarina johon kuulun. Tarinaan jossa en ole se lelu johon kyllästytään ajan kuluessa. Enkä kuulu tarinaan jossa on loputon kuurupiilo leikki, jossa kumpikaan ei tiedä kumpi on piilossa ja kumman vuoro on etsiä. Enkä kuulu tarinoihin joissa jokainen luvattu lause on kuin korttitalo joka romahtaa pienen henkäyksen siihen osuessa. Enkä tarinoihin joissa valheet syöttävät toivoa roolista jota ei voi saada. Enkä tahdo eksyä tarinoihin joissa esiintyy kaksipäisiä lohikäärmeitä jotka eivät tiedä minne suuntaan tahtovat kulkea. Tai tarinoihin joissa on päältä kaunis kakku joka on homeen pilaama, kun tarkka

Katson laskeutuvaa aurinkoa ja mietin kaikkia loukkaavia sanoja ja tyhjiä lupauksia joita olin saanut. mietin niitä tekoja joita olin antanut anteeksi. Ihmisiä joita olin taakseni jättänyt. Olen selviytynyt pienistä taakoista harteillani joista ajan mittaan on tullut iso ja raskas. Olen antanut itselleni anteeksi asioita joista suurimmat osat ovat muut minulle antanut. Olen yrittänyt päästää irti sellaisista jotka matkaani hidastaa. Mutta nyt istun tässä, illan hämärän tullessa luokseni, kylmän tuulen antaen itselleni kylmän väreitä. Mistä haaveilisin, koska haaveitani olen haudannut pois toisten ihmisten haaveiden toteutumisen auttamiseksi. Olen auttanut muita niin paljon, että jossain välissä unohdin elää itseäni varten. Kannan toisten pahaa oloa, loukkaavia sanoja ja halveksuntaa. En pidä itseäni ihmisenä joten mikä minä olen? Tai mitä minussa on enää jäljellä? En tiedä onko se haave, mutta aion koota itseni uudelleen. Katsoa huomista uusin silmin, kuunnella onnea uusin säveli

Olen yrittänyt erotella mitä tunnen. Taisin taas varautua omalla tavallani, koska tunteeni hiljenivät. En ole valmis luopumaan kaikesta, mutta epäilen että jokin tulee muuttumaan. Joudun liian nopealla tahdilla opettelemaan uutta ja se alkaa käymään raskaaksi. Se mitä minusta on tullut ja tulossa on asioita joita minun on käytävä läpi, unohtamatta sitä että joudun tutustumaan itseeni uudelleen. Se mitä odotin ja se mille annoin mahdollisuuden on katoamassa. Se mitä minulle jäi ja mitä minun kuuluu tästä oppia, ovat asioita jotka minun pitää etsiä. Jo jonkin aikaa on tuntunut että olisin oravanpyörässä jonka tahtoisin pysäyttää, mutta en tiedä siihen vielä keinoa miten sen teen tai haluan tehdä. Minun on myös päätettävä kuinka kauan pidän ovea auki, vaikka lopettaisin kutsumisen. En halua enää kysellä, enkä odotella. Mutta en ole vielä valmis sulkemaan ovea. Uskon saavani lisää vastauksia kun kuljen eteenpäin vaikka jo osaan sain vastauksen ilman esitettyä kysymystä. Tiedän olevani

Kun tajuat löytäväsi ihmisen, joka osaa sanoa sanat, jotka antavat sinulle voimaa. Osaa sanoa sanat jotka lohduttavat ja rauhoittavat. Jolla on ääni joka antaa toivoa ja jota ikävöit. Ihmisen joka tuntuu siltä, että olisit aina etsinyt häntä. Hän hyväksyy sinut sellaisena kuin olet, eikä tuomitse. Saat olla vapaa, eikä sinun tarvitse pelätä jokaista liikettäsi tai sanaasi jonka teet tai sanot. Se tunne minkä hän saa aikaan, tuntuu hyvältä. Tunnut kokonaiselta. Luota siihen onneen joka eksyi eteesi ja tartu siihen, äläkä anna pelkojesi estä saamasta sitä mitä olet löytänyt.

Olet hiipumassa unissani haaleaksi näyksi. Unelmat katoamassa, muuttamassa näkymättömäksi. Pikkuhiljaa vaihtumassa muuksi. Lupaava alku ilman sitä ponnahdusta pidemmälle. Ehkä pelot ovat vahvempia, kuin halutaan myöntää. Tyhjät sanat ilman tarkoitusta, olivat väärin. Pelkät ilmaan heitetyt unelmat eivät riitä jos niitä ei aio ottaa kiinni ja yrittää toteuttaa. Valmiiksi rikottua ei saa rikki, vain palasia pienemmiksi osiksi. Löysit vain juuri sen palasen, jossa oli se pieni toivo. Se mitä aiot sille palalle tehdä, on minun pelkoni. Sinun tuoma odotus siitä tiputatko sen kädestäsi vai aiotko suojella minun ainoota toivon palasta rakkaudesta. Pala joka on minun tulevaisuuteni, sinun kädelläsi. Tekisi mieli huutaa, varastaa omani takaisin ja haudata palanen sinne, mistä kukaan ei sitä voisi löytää. Voisinko löytää toisen tavan pelastaa itseni? Olenko suurempi este itse itselleni ja syytän siitä muita?

Heilutan rauhanlippua toisen ampuen minua kohti luoteja joita yritän väistellä. Osumista huolimatta, kerään itseni ja epätoivoisesti yritän keksiä tapoja edetä puoliväliin, samalla peläten koska tippuu pommi joka tuhoaa kaiken. Olen niellyt turhautumiseni, saaden siitä pahan olon. Se paha olo tekee minut sairaaksi. Luovuttaminen ajatuksissani, painaa minua syvemmälle tehden askeleistani raskaita ja sairauden heikentämänä olen jo heikko. Onko rauhan saaminen kaiken tämän arvoista? Vaihdanko suuntaa, koska olen heikko vai siksi, että järki sanoo, ettei mahdotonta voi tavoitella?

Olen löytänyt mielenkiintoisen ihmisen. Oikeastaan olemme tienneet toisemme aina, mutta nyt haluan tietää tästä toisesta enemmän. Haluan tietää mistä hän haaveilee, mitä hän haluaa. Vaikka tämä toinen on kulkenut vierelläni aina ja kokenut samoja asioita kanssani, sellainen kuin kiire on estänyt tutustumasta häneen paremmin. Päivän mittaan usein näen vilauksen tästä toisesta, mutta sen paremmin pysähtymättä sanomaan hänelle mitään, olen jatkanut kiireistä päivääni. Nyt haluan antaa hänelle pikkaisen aikaa jopa niinä kiireisinä päivinä. Tutustua häneen paremmin. Tämä toinen olen minä itse. Välillä unohtaa kuka minä olen ja unohtaa mitä itse haluaa. Pidä itsestäsi hyvää huolta ja pysähdy välillä kuuntelemaan itseäsi. Kun olet hyvä ystävä itsesi kanssa, voit paremmin.

Nyt olen valmis antamaan anteeksi sille, joka antoi minulle kivun josta haluan eroon. Olen valmis, ottamaan sen askeleen eteenpäin, vaikka olenkin vielä heikko. Olen valmis, kohtaamaan pelkoni, vaikka tiedän joutuvani kulkemaan tyhjyyden läpi. Olen valmis, unohtamaan kipuni jonka anteeksiannollani annan pois. Olen valmis, luopumaan haaveista jotka ohjaavat minua väärään suuntaan. Olen valmis, päästämään irti ihmisistä jotka teoillaan satuttavat liikaa. Olen valmis, olemaan utelias mitä nurkan takana minua odottaa. Olen valmis myös antamaan anteeksi itselleni, koska suljin silmäni ja en kuunnellut itseäni.  Lupaan itselleni, että ensimmäinen askel pitää minut pystyssä, koska se askel on rohkeus ja voima. Se on lupaus paremmasta tulevaisuudesta.

Joskus olen väsynyt rikkomaan vanhaa ja rakentamaan uutta. Ei sillä, ettei se kuuluisi elämään, vaan siksi, että joudun tekemään sitä liian usein. Haluaisin saada jotain sen verran valmiiksi, ettei tarvitse kuin kunnostaa ja tehdä parannuksia. Siksi aloittaminen tuntuu turhalta, kun saan aloitettua, murtuu jokin osa joka romuttaa liikaa. Kun haluan hävittää osia jotka saivat aikaan romuttumisen, löydän lisää osia, jotka häiritsevät etenemistä. Joitakin osia on vaikea päästää käsistään. Niihin liittyy tunne josta haluaisit vielä pitää kiinni, mutta et halua sitä uuteen rakennukseen, koska tiedät niiden murenevan ennemmin tai myöhemmin. On osia, jotka tiedät olevan sopivia, mutta luottamus niiden kestävyydestä epäilyttää. Löytyy osia, joita haluaisit laittaa pohjaksi uudelle, mutta niiden saatavuus saada niitä tarpeeksi on lähes mahdotonta tai löytyminen kestää liian kauan. Ehkä nyt vain istahdan. Katselen hetken työmaatani ja aloitan, kun tiedän tarkemmin mistä aloittaisin ja olen p

En ole varma omista tunteistani. En tiedä ohjaavatko tunteet minua oikealle tielle. Kaikki ne kivet matkani varrella ovat mustelman minulle antanut. Aika parantaa, niin sanotaan. Näen ajan kulkevan ohitseni, mutta miksi olen pysähtynyt? Minua repivät eri ajat erisuuntiin: Vanha jatkamaan eteenpäin ja uusi vaihtamaan suuntaa. Kaipaan lämpöä sydämeeni. Kaipaan tunnetta joka saa sydämeni pomppimaan ja tuomaan jännitystä.

On mennyt liian kauan siitä, kun sain rakastaa. Olen kulkenut ilman rakkautta päivään uuteen. Olen unohtanut millaista on rakastaa tai tuntea jotain. Kunnes katseemme kohtasivat. Menin sekaisin kaikista niistä tunteista mitkä olin kadottanut. Unohtanut sellaisia olevan olemassakaan. Se ilo, onni ja rakkauden tunne, kun olemme yhdessä. Kun olet poissa, tunnen sen ikävän, kaipauksen ja eron tuskan joka repii mielen rikki. Ja sen ikuisuuden tunteen, että tuntisin taas lähelläni sen lämmön, joka sinusta tulee. Odottaa sitä hetkeä että saan tuntea sydämesi lyönnit ja kuulla sinun hengityksesi, kun olet tarpeeksi lähellä. Tuntea se pelko, että kaikki se ihanuus mitä saat aikaan, loppuu ja tilalle tulee suru ja katkeruus. On pelottavaa ajatella, mitä kaikkea sitä tuntee sisällään. Mutta parempi se on, kuin kulkea eteenpäin tuntematta mitään.

Joka päivä kuljen ja etsin vastausta. Vastausta arvoitukseen, joka syntyi vihjeistä, jotka minulle annoit. Se on kuin matematiikkaa, mutta vaikka kuinka lasken, en saa tulosta. Olenko ymmärtänyt jotakin väärin? Vai enkö näen vastausta vihjeistä? Koottuja paloja, mutta silti jotain puuttuu. Se pala, vastaus kaikkeen, jotta tietäisin mistä se tässä on kysymys. Sinulla on vastaus kaikkeen, mutta et paljasta sitä minulle. Laitat minut etsimään, vaikka voisit päästää minut helpommalla, kertomalla vastaus tälle kaikelle.

Ja se tapahtuu taas. Tunnen sen, kuinka se jokin luikertelee lähelleni ja valtaa mieleni salakavalasti täyttäen mielikuvia joita en halua. En juuri nyt, koska vanha piikki vielä pistää rinnassa. Piikki jota en ole saanut kokonaan itsestäni irti. Tunnen sen tunteen joka pyrkii vanhan tilalle, kuin korvatakseen jotain. Ei, en halua sen pesiytyvän sisälleni, koska tiedän sen olevan uusi ansa johon lankean ja joka satuttaa minua uudelleen. Epätoivoisesti koitan keksiä keinoa suojautua. Se tunne antaa hyvää oloa ja toivoa, mutta pelkään sen satuttavan jos lähden mukaan liian syvälle. Sitten herää se ajatus: Mitä jos kuitenkin...? Ei, en voi antaa sen ajatuksen ohjata itseäni. Se mitä tapahtuu luultavasti menee omalla painollaan minusta riippumatta.

Matka on vielä pitkä ja mitä vain voi tapahtua. Kun ojentaa käden matkan alussa ja siihen tilaisuuteen ei tartuta, voi kesken matkaa olla vaikea lähteä mukaan. Mitä jos matkan varrella käykin jotain? Heräät aamulla uuteen päivään ja kaikki ei olekaan kuin eilen. Lähetänkö postikortin sille joka ei matkalle mukaan lähtenyt? Ei, koitan jaksaa jatkaa matkaani, olenhan mahdollisuuden tarjonnut. Koska on liian myöhäistä antaa uusia mahdollisuuksia? Jokainen hukkaan heitetty päivä tuo tullessaan asioita joita on vaikea saada takaisin. Joskus jopa mahdotonta. Vaikka minua pelottaa ja välillä tuntuu pahalta, sytytän kynttilän pimeän tullen ja pidän liekkiä niin, ettei se sammuisi. Aamun sarastaessa kerään päivään tarvittavat eväät ja askel askeleelta, katson kuinka pitkälle pääsen. Samalla etäisyys eiliseen kasvaa ja mitä suuremmaksi kasvan matkani aikana, sitä vaikeammaksi asiat jotka on jätetty selvittämättä on selvittää. On vaikea päästää irti, kun ei tiedä mihin tarttua. Joskus pitää h

Kivi joka lähti vierimään eteenpäin, ei tiedä suuntaa minne mennä. Mikä on oikein, mikä väärin? Kuinka paljon se jaksaa kulkea tai mitä se alleen jättää? Kuinka raskaan taakan se pystyy sisälleen sulkea? Valintoja kysyttyihin kysymyksiin, vastauksia ohjaamaan suuntaan johon ei ole aikaa. Väärillä sanoilla sanottuja lauseita. Onko tarpeeksi vahva päästämään irti, kun aika sen näyttää? Pelataanko aikaa, ennen kaiken loppua? Kivi joka vierii, pysähtyy, mutta millainen on sen loppu? Satutanko teoilla toista, koska minuunkin sattuu? Sekoitanko pakkaa jota on sekoitettu jo tarpeeksi? Annanko taakaksi siemenen joka ei koskaan kasva suureksi joka voi myös olla toivon kipinä paremmasta? Vastaus jonka heität ilmaan, tulee sieltä alas, samalla vetäen sinut pohjaan. Taistelu lopun alusta on alkanut. Se mihin suuntaan kiven tönäiset, näyttää sen kuinka nopeasti sattuu.

Parisuhteen korjaus yritykset alkavat olla vähissä. Miten korjata mitään jos toinen puoliskoni ei viitsi olla koskaan läsnä ja jos sattuu olemaan samassa paikassa samaan aikaan kanssani, hän joko nukkuu tai puuhaa jotakin muuta, esim. pelaa tai puhuu puhelimessa. Jos puhuminen puhelimessa ei riitä, pitää sitä räplätä jollakin tapaa. Loppujen lopuksi teen yksin sen mitä olin alunperin suunnitellut meidän tekevän yhdessä. Asioiden toimittaminen toiselle on muodostunut hankalaksi. Vaikka toinen räplää luuriaan, on viestieni lukeminen ja niihin vastaaminen jokseenkin haasteellista tai vähemmän oleellista. Sanojeni muodostamat lauseet saavat aikaan huutoa ja loukkaavia kiukkuisia lauseita takaisin ja suuttuneen oven paukauksen eteisessä ja siitä mahdollisesti seuraa ääni josta tiedän auton käynnistyneen. Sitten huomaan jääneeni yksin huoneeseen toisen kiukun jättämään hiljaisuuteen. Lupausten täyttämisen aikaan sattumoisin tuleekin jotain tärkeämpää. Uusin idea oli pakollinen tarv