Yhtenä iltana

Katson laskeutuvaa aurinkoa ja mietin kaikkia loukkaavia sanoja ja tyhjiä lupauksia joita olin saanut. mietin niitä tekoja joita olin antanut anteeksi. Ihmisiä joita olin taakseni jättänyt. Olen selviytynyt pienistä taakoista harteillani joista ajan mittaan on tullut iso ja raskas. Olen antanut itselleni anteeksi asioita joista suurimmat osat ovat muut minulle antanut. Olen yrittänyt päästää irti sellaisista jotka matkaani hidastaa. Mutta nyt istun tässä, illan hämärän tullessa luokseni, kylmän tuulen antaen itselleni kylmän väreitä. Mistä haaveilisin, koska haaveitani olen haudannut pois toisten ihmisten haaveiden toteutumisen auttamiseksi. Olen auttanut muita niin paljon, että jossain välissä unohdin elää itseäni varten. Kannan toisten pahaa oloa, loukkaavia sanoja ja halveksuntaa. En pidä itseäni ihmisenä joten mikä minä olen? Tai mitä minussa on enää jäljellä?

En tiedä onko se haave, mutta aion koota itseni uudelleen. Katsoa huomista uusin silmin, kuunnella onnea uusin sävelin. Aion herätä aamun iloisiin säteisiin ja nauraa itselleni iloiset hetket. Löytää vierelleni rakkauden joka antaa toivoa tulevaisuudesta ja ihmisen joka pitää kädestäni kiinni rakkaudesta.

Sytytän kynttilän, ettei yön pimeys valtaa minua kokonaan. Katselen liekkiä ja mieleeni liukuu ajatuksia millaista olisi elää vapaana. Vapaana syyllisyydestä joita niskaani on kaadettu. Vapaa omista epäilyistä toisten tai toisen luotettavuudesta. Olisi helpompaa luottaa jos luottamusta ei oltaisi rikottu liikaa vaikka kertakin pitäisi riittää. Minä taas olen antanut liikaa anteeksi. Silti epäluulo jäi joten viimeisten kokemusten jälkeen en ole täysin antanut anteeksi ja unohtanut vääryyttä joka minua kohtaan tehtiin.

Aamun sarastaessa aloin jo epäillä, olenko rakastunut väärään ihmiseen. Mieheen jolle annoin kaiken. Mieheen joka rikkoi lupauksensa kerta toisensa jälkeen ja jolle annoin aina anteeksi. Onko rakkaus sokaissut näkemään tarpeeksi syvälle? Epäilys lausetta rakastan sinua jota kuulen liian usein. Onko se totuus vai sanoja ilman tarkoitusta? Toisen teot selän takana ja kerrotut tarinat tapahtumista jättäen jotain kertomatta. Uskonko sanoihin joista en tiedä pitävätkö ne paikkaansa ja uskottelemalla kaiken menevän sanojen mukaan. Voiko olla niin, että luon itse itselleni sen epäluulon ja valheet? Miten saisin itseni taas luottamaan sen sijaan, että odotan saavani sen virheen joka saa viimeisenkin luottamuksen oksan katki? Jos olenkin itse itselleni uhka ja satutan itseäni sillä, että vääristän totuutta? Olen ollut liian kauan vahva. Liian kauan pitänyt sydäntäni turvassa vaikka olenkin ollut muille kiltti ja satuttanut niin itseäni. Olen antanut muiden satuttaa ja esittänyt vahvaa.

Päivän edetessä huomaan olevani väsynyt. Väsynyt siihen pakenemiseen jota teen siksi ettei tarvitse kohdata itseään. On helppo nähdä toisten virheet ja teot, kuulla sanoja ja ottaa vastaan vain ne joita haluaa. Elänkö sittenkin itseni kanssa valheessa? Olen itse luonut itseni ja on aika kohdata se jonka kanssa elän. En elä vain miehen kanssa jota työnnän luotani pois vaan sisälläni on se johon minun pitää tutustua. Kuka minä olen? Olen vastuussa omista teoistani ja sanoistani. Olen vastuussa itsestäni. Haluan pitää sen mikä on minulle tärkeää ja rakasta. Teen sen mitä voin ja jos en onnistu, opettelen päästämään irti.